Omaelämäkertakatkelma kertoo ajasta, jolloin Aatu Koskelainen oli äitinsä määräämänä suutarinopissa lapsuudenkotinsa lähistöllä. Tehtävät perustuvat tekstin puhtaaksikirjoitukseen.
Pitäjällä liikkuessamme tulimme tekemiseen monenlaisten ihmisten kanssa. Oli paikkoja, joihin menimme halusta, ja taas toisia, joita koetimme välttää niin paljon kuin suutarien on mahdollista.
Minusta olivat hauskimmat ne paikat, joihin tuli sanomalehti, mutta niitä ei Jumala paratkoon ollut monta meidän pitäjässämme.
Juuri näinä vuosina sarasti maassamme uusi aika. Pitkän odotuksen perästä kokoontuivat ensimmäiset valtiopäivät 1863. Niillä pohdittiin monia asioita, joita talonpoikakin mielenkiinnolla seurasi. Varsinkin oli kysymys kotipolton lopettamisesta yksi niitä, josta kansankin keskuudessa paljon keskusteltiin. Kun näistä asioista ei muuten saatu tietää, tilattiin sanomalehtiä. Valinnan vara ei ollut suuri, pääkaupungissa ilmestyi näet ainoastaan yksi suomenkielinen lehti, Suometar.
Näihin asti eivät talonpojat olleet maailman menosta paljon välittäneetkään. Käviväthän he kirkossa ja kuulivat siellä kuulutukset ja niistä olivat tärkeimmät tiedonnannot siitä, milloin oli veronmaksu, milloin holliin mentävä sekä milloin pidettiin lukukinkerit. Nyt sensijaan oli alkanut uusi ajanjakso, tahdottiin tietää jo jostain muustakin.
Tuntui niin hauskalta kun isäntä astuskeli tupaan äsken tullut sanomalehti kourassa ja rupesi tekemään selkoa sen sisällyksestä. Ja milloin hän luki siitä ääneen jonkun kohdan, silloin olivat suu-
taripojankin korvat auki. Etenkin ne kaunokirjalliset pätkät, joita aina oli lehden alakerrassa, ne ne olivat hauskaa tekstiä! Niissä kerrottiin kaikenlaisia seikkailuja Amerikan metsästäjien ja kullankaivajien elämästä, josta siihen aikaan oli liikkeellä satumaisia juttuja, mitkä sitten sanomalehtien avulla levisivät ympäri maailmaa.
Tämmöiset ja monet muut hauskat kertomukset ne kiihoittivat minun lukuhaluani. Sattuipa sitten niin että jostain rantakaupungista muutti paikkakunnalle uusi värjärimestari.
Mestari itse oli aivan ruotsalainen, mutta vaimo oli suomalainen ja he olivat kumpikin hartaita valistuksen ystäviä. Heidän alotteestaan koottiin pieni rahasto, jolla perustettiin vähäinen lainakirjasto pitäjään. Se oli siemen, joka kylvettiin sopivaan aikaan.
Kirjasto ei, niinkuin sanottu, ollut suuren suuri, olihan vain vähäinen kaappi värjärin konttorin nurkassa ja konttoripoika sen hoitajanakin oli.
Koskelainen, Aatu 1918: Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina. Porvoo: WSOY.
Sivun yläosan taustakuva on kirjan kannesta.