Me kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen sisäänlämpiävä sauna. Kun kiuasta lämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven että savu pääsisi ulos.

Aatu Koskelaisen kuvaus lapsuuden kodistaan.

Aatu Koskelainen syntyi Hämeenkoskella aviottomana lapsena 1849. Hänen äitinsä Leena Erikintytär palveli tuolloin piikana Kurjalan talossa. ”Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa”, Aatu kirjoittaa muistelmakirjassaan ja jatkaa: ”Kun veljeni näkivät äitini hairahduksen [raskauden], niin pistivät hänelle kymmenruplasen käteen ja sanoivat: ’Mene häpeäsi kanssa matkaasi!’” Leena pystyi ostamaan kylän takamailta pienen pirtin (saunan), jossa Aatu vietti lapsuutensa.

Köyhän pojan elämä merkitsi varhain aloitettua työntekoa. 8-vuotiaana Aatu ryhtyi kehräämään villaa äitinsä apuna. Yksitoikkoinen työ, jota tehtiin päivät pitkät, uuvutti lasta, ja Aatun mielessä kypsyi suunnitelma. Kevään koitettua hän karkasi kotoa ja käveli Helsinkiin. Pääkaupungissa työtä löytyi lehmipaimenena. Joutilaana olleessaan Aatulle tuli tavaksi kiivetä salaa Nikolainkirkon [nykyisen Helsingin tuomiokirkon] torniin ja loikoilla siellä tuntikaudet ”apostolien jalkojen juuressa” saariston välkkyviä ulapoita katsellen ja seikkailuista haaveillen.

Aatun palattua takaisin kotiin äiti laittoi hänet suutarin oppiin. Aatu vietti oppipoikana vastentahtoiset viisi vuotta. Sen jälkeen oli taas aika lähteä kaupunkiin, Helsinkiin. Aatu olisi halunnut kaupan palvelukseen, mutta ruotsia osaamattomana hän ei siihen työhön kelvannut.  Hän pestautui oppipojaksi kaupunkilaissuutarille, sillä maalaissuutarin taidot eivät kaupungissa riittäneet. Työolot olivat ankarat: aamuherätys tapahtui viideltä, ja työtä jatkettiin iltayhdeksään asti. Parin vuoden jälkeen koitti ”vapautuksen päivä”, kun Helsingin käsityöläisneuvosto julisti Aatun oikeutetuksi itsenäisesti harjoittamaan suutarin ammattia.

Uudet seikkailut odottivat Venäjällä Pietarissa, jonne Aatu lukuisten muiden suomalaisten käsityöläisten tapaan hakeutui työkokemusta hankkimaan. Monien kansallisuuksien suurkaupungissa suomalaiset muodostivat oman tiiviin yhteisönsä. Aatu kuitenkin palasi parin vuoden jälkeen Helsinkiin. Saattoihan liikkeelle lähteä taas uudestaan, hän ajatteli, mutta rakkaus sotki hänen suunnitelmansa. Mökinpoika tapasi ”viehättävimmän Eevan tyttäristä,” ja siihen päättyivät hänen vaellusretkensä. Nuoripari avioitui, ja pian perheessä oli jo useampia suita elätettävänä. Aatu löysi paremmin palkattua työtä koulun vahtimestarina. Tähän vaiheeseen muistelmakirja päättyy. Myöhemmin Aatusta tuli yliopiston vahtimestari. Vaikka seikkailuretket olivat ohi, vahtimestarina hänelle jäi aikaa toisen haaveensa toteuttamiseen: kirjallisuuden harrastamiseen.

Kirjansa esipuheessa Aatu kertoo tekstin alun alkaen syntyneen ”tekijää itseään varten ijällä, jolloin nuoruuden muistot viimeisiä kertoja selkeinä kangastuksina näyttäytyvät näköpiirissä, vähitellen painuakseen unhotuksen mereen.” Kun lähipiiri näki muistelmilla olevan arvoa laajemminkin, syntyi ajatus niiden julkaisemisesta. Ratkaiseva apu oli varmasti omasta pojasta Yrjö Koskelaisesta, joka toimi tuolloin WSOY:n apulaisjohtajana. Perheen muutamassa vuosikymmenessä kokema sosiaalinen nousu oli poikkeuksellinen.

Aatu Koskelaista ei voi pitää kansankirjailijana, sillä ainoa häneltä julkaistu teos on hänen omaelämäkertansa. Kirjoittamista hän kuitenkin harrasti, sillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa on joitakin hänen käsikirjoituksiaan.

Tutki dokumentteja:

Tee tehtäviä:

Eeva Stiina Kanalan savupirtti Lammilla 1908. Kuvaaja A. O. Heikel. Kuva: Museovirasto.

KIRJALLISUUS

Koskelainen, Aatu 1918: Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina. Porvoo: WSOY.