Suomi raukka se ikänsä
saapi seisoa pihalla,
olla ain’ oven takana

Pentti Lyytinen runossaan Suomen kielen ylönkatseesta. Sanan Saattaja Wiipurista -lehdessä 18.12.1841

Suonenjoella talollisperheeseen syntynyt Pentti Lyytinen kuului niihin varhaisiin runoniekkoihin, jotka saivat mainetta paitsi taitavina runontekijöinä myös yhteiskunnallisesti aktiivisina ihmisinä. Pentti oli yli puoli vuosisataa kestikievarin isäntänä Rautalammilla ja viljeli samalla maatilaa. Hän toimi pitäjän lainajyvästön hyväksi, oli kirkon kuudennusmies ja kihlakunnanoikeuden lautamies. Hänen yhteiskunnallisten tehtäviensä huipputapaukseksi muodostui se, että hänet valittiin 1842 talonpoikaissäädyn edustajana tarkastamaan Suomen Pankin tilaa ja hoitoa. Saavutuksistaan huolimatta hänen kuvattiin olevan ”perhoisen tapainen” ja epäkäytännöllinen. Hänen kerrottiin olevan myös iloinen, lempeä ja sydämellinen. Henkiset harrastukset olivat lähellä hänen sydäntään.

Pentti kirjoitti iäkkäänä miehenä noin parin sivun mittaisen omaelämäkerran, joka on sekoitus kalevalamittaa ja suorasanaista tekstiä. Siinä hän kertoo aloittaneensa työnteon lapsenlikkana ja paimenpoikana ja päässeensä sen jälkeen passariksi pappilaan. Majatalon isännyys tuli hänelle Anna Vepsäläisen kanssa solmitun avioliiton kautta. Avioliitto jäi lapsettomaksi, mutta Pentti ja Anna ottivat itselleen kaksi kasvattilasta. Runojensa ansiosta Pentti kutsuttiin sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran että Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran jäseneksi. Omaelämäkerrassaan hän kiteyttää elämänkulkuaan: ”Aika antoi Aika käillä, Aika antoi arvon mullen, Aika Arvoni alensi. Aika töitänsä tekeepi, Aika Kaikki Kirjoittaapi, Aika Amenen sanoopi. [- -] Ennen mulla muka oli virkojakin viisi, nyt on mulla murheita Kumminkin Kuusi. Kaikki minun virat on täytynnä heittee pois, mutta maa miehen, Ja Kestikievarin virka on vielä paikoillaan”. Tekstistä ei ilmene, mitkä Pentin murheet tuolloin olivat.

Pentti kirjoitti sekä kalevalamittaisia että loppusoinnullisia runoja. Toistuva aihe runoniekkojen runoissa 1800-luvun puolivälin tienoilla oli suomen kielen heikko asema Suomessa ruotsin kieleen verrattuna. Se että maan hallinto oli kauttaaltaan ruotsinkielinen eikä suomeksi löytynyt juuri muuta luettavaa kuin uskonnollisia kirjoja, alkoi herättää tyytymättömyyttä. Myös Pentti kirjoitti aihepiiristä vahvan runon. Siitä on käsikirjoitusversioita sekä painettu versio Sanan Saattaja Wiipurista -lehdessä. Pentti vertaa runoissaan Suomea ja suomen kieltä muun muassa kapalolapseen, joka saa itkeä huomiotta iltakaudet sekä nuoreen kauniiseen tyttöön, joka kuitenkin jätetään ilman sulhasta pihalle seisomaan muiden tanssiessa häätuvassa.

Rahvaanrunoilijoille tyypilliseen tapaan Pentin runojen aiheet vaihtelivat paikallisista tapahtumista ja ajankohtaisista puheenaiheista Venäjän keisarille osoitettuihin kiitos- ja muistorunoihin. Hänen runoistaan löytää myös filosofista ja uskonnollissävytteistä pohdintaa. Pentin runoja julkaistiin jonkin verran sanomalehdissä. Hänen kuoltuaan niitä ilmestyi muun muassa sarjassa Helmiä Suomen runoudesta 2 (1898) sekä kirjassa Pentti Lyytisen ja Anna Reetta Korhosen runoja (1961).

Tutki dokumentteja:

Tee tehtäviä:

Pentti Lyytinen lukee runojaan savolaisessa pirtissä. Maalaus Robert Wilhelm Ekman. SKS.

KIRJALLISUUS JA LÄHTEET

Laurila, Vihtori 1961: Esipuhe teoksessa Pentti Lyytisen ja Anna Reetta Korhosen runoja. Rautalampi: Peuran museosäätiö.

Vihtori Laurilan arkisto. Suomen kansan runoniekat sääty-yhteiskunnan aikana. Tutkimusaineistot ja muistiinpanot. Kotelo 2. SKS KIA.