Liina Kahma lähetti kertomuksensa Kiusalliset kihlajaiset Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan vuonna 1911. Kyseessä on romaanimuotoinen versio hänen näytelmäkäsikirjoituksestaan Hyökkäys eli kihlajaiset, joka puolestaan sijaitsee Ilmajoen museon arkistossa. Myös Kihlauskemut-näytelmäkäsikirjoitus, jolla Liina osallistui Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran näytelmäkilpailuun, on luultavasti ollut yksi versio samasta aiheesta.
Molemmissa säilyneissä käsikirjoituksissa on runsaasti lauluja ja lisäksi joitakin laululeikkejä. Esitettynä näytelmänä se olisi siis ollut eräänlainen musikaali. Laulunäytelmät olivatkin suosittuja jo 1800-luvulla. Ei ole tiedossa esitettiinkö Liinan näytelmää koskaan.
Liina valaisee kertomuksen taustoja kirjeessään 4.2.1912. Kyse on Suomen sodan aikaan, kesään 1808, sijoittuvasta tosipohjaisesta tarinasta, jonka keskushenkilöt olivat Liinan sukulaisia. Tarinan päähenkilöitä ovat Liinan isovanhemmat Juho Kahma ja Maiju Kahma o. s. Ranta. Tärkeitä henkilöitä ovat lisäksi Maijun isä herastuomari Ranta, maisteri Hanelles, jolle Maijun isä oli luvannut tyttärensä puolisoksi vastoin tämän tahtoa, nimismies Qvist, kirkkoherra Frosterus sekä Maijun sisaret ja serkut. Toinen sulhasehdokas eli maisteri Hanelles oli säätyläinen, kirkkoherran poika, kun taas Juho Kahma kuului talollisiin, niin kuin Rannankin perhe.
Kertomuksessa on kaksi pääteemaa. Toinen on Maijun ja Juhon rakkaustarina, toinen Suomen sotaan liittyvät tapahtumat Ilmajoella ja sen ympäristössä. Tapahtumista olivat Liinalle kertoneet hänen isoäitinsä Maria [Maiju] ja isotätinsä Justiina. ”Onhan siinä sitten puolestaan fanttasiiaakin, mutta henkilöt ja tapahtumat ovat alkuperäisiä”, Liina itse luonnehti kertomustaan.
Seuraavassa katkelmassa Maiju ja Juho kohtaavat toisensa Rannan talon pihamaalla. Tunnelma on painostava, sillä Maijun yllä on uhka joutua naimisiin maisteri Hanelleksen kanssa, jota hän ei halua.
”Korkeimman kaitselmukseen luottaen, toivon pelastuvani tästä kiduttavasta tilasta!” lausui Maiju surumielin, painaen päänsä Juhon rintaa vasten. – Ja niin seisoivat he siinä, Juhon pää Maijun olalla ja hän hyräili puoliääneen:
”Luoja, joka laupeuden
Korkeuden kannatat,
Ole Herra hurskauden –
Käännä mielet taipumaan
Ja laupeulla lausumaan”.
(Wanha kansan laulu)
”Niin, laupeuttas osota meille Herra!” lausui Maijukin hartaasti Juhon vaiettua. Ja niin he siinä seisoivat pyhiin mietteihinsä vaipuneena, eivätkä voineet nähdä isäntää [Maijun isää], joka teki tuloa, hiipien hiljaa ja pysähtyi Juhon taakse, huudahtaen: ”Woi vietävä sitä rakkautta!”
”Uh! Huh!” huudahtivat nuoret, peljästyneinä poukahtaen erilleen toisestansa.
”Puhkuvat kuin Waasan urut!” räyskäsi Ranta. ”Sisään siitä naasikka! – Ja enkö ole satakin kertaa sinulle sanonut, lomppi, ettet saa tunkeutua tänne häiritsemään tuon toisen hyvän rauhaa?”
”Hän on minun rauhani, rakas isäni”, vastasi Maiju Juhon edestä.
”Mitä mun pitää kuulla!” kirpasi isä. ”Että sinä uskallatkin!”
”Sitä en olekaan koskaan ennen, mutta…”
”Suus kiinni, hävytön!” keskeytti Ranta lyöden jalkaa maahan. ”Kyllä minä sen rohkeuden pois rapistan, jahka tästä tupaan tullaan – näytän mitä sinun rauhaasi sopii. Wai uskallat sinä vastustaa – juuri kuin tuosta toisesta sinulle olisi turvaa. Elä sitä luule! Pihise nyt!”
”Sydämeni kyllyydestä suuni puhuu”.
”Kohta minä sen kyllyyden kukistan, kun tästä sisään päästään – tuosta jutikasta eril-
leen. – Mutta mitä juuri sinä, kölsö, siinä vielä törötät! Paikalla lähde siitä!” huusi hän Juholle lyöden jalkaa että maa tömähti. ”Painu sen pitkän ties! Mene niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, että tyttäreni saa vihdoinkin sinulta rauhan!”
”Minun rauhani seuraa häntä”, sanoi taas Maiju rohkeasti. Hän kun piti varmana selkäsaunan saannin, niin ei nyt arastellut kerrankin sanoa, mitä mielessään liikkui. ”Hän on minun elämäni rauha, isäni”, lisäsi hän vielä.
”Sinäkö huuditon!” huudahti Ranta, heittäen tytön menemään portaita kohden. ”Sisään paikalla mene ja odota siellä, tottelematon, kunnes minä täästä sinne kerkeän!”
Maiju meni itkeä nyyhkyttäen sisään.
Juho seisoi jäykkänä vihasta, kädet lujasti puristettuna nyrkkiin.
”No, lurjus, etkö jo ala laputtaa?”
”Kohta pian, – ensin vaan…”
”Ilman esipuheitta lähdet ja heti paikalla!” keskeytti Ranta kiivaasti, tömistäen jalkaa maahan. ”Sappeni alkaa jo kiehua!”
”Minun se jo kiehuu ja kohta kuohuukin, että präiskyy vaan ympärin korvianne, ellen minä saa puhua ja tulla kuultuksi!” huusi Juho lyöden myös jalkaa maahan. [- -]
Syntyneessä sanaharkassa Juho vaatii Rantaa kohtelemaan Maijua lempeämmin. Hän lupaa pysyä poissa, mikäli Ranta muuttaa käytöksensä tytärtään kohtaan. Ranta liikuttuu Juhon sanoista ja myöntää itselleen olleensa liian kova isä. Hän on juuri lykännyt Maijun ja maisteri Hanelleksen kihlajaisia kolmella viikolla kuultuaan huhun, että Hanelles olisi mukana suunnittelemassa alueella majailevien venäläisjoukkojen ruokakuormien ryöstöä – suunnitelma, jota Ranta ei voi hyväksyä. Mikäli huhu osoittautuu todeksi, Ranta ei aio antaa tytärtään Hanellekselle.
14. heinäkuuta 1808 koittaa jo kerran lykätty Hanelleksen ja Maijun kihlajaispäivä. Venäläisten joukkojen ”korppukuormien” ryöstäjät aikovat toteuttaa ryöstön seuraavana päivänä. Ryöstön taustalla on toive, että kuormista löytyisi ruokaa arvokkaampaakin lastia. Muutamat ryöstöä suunnittelevat henkilöt ovat kokoontuneet Rannan talolle, mukana maisteri Hanelles, joka samalla lopullisesti paljastuu ryöstöjoukon yhdeksi johtajaksi. Hanelles luulee vihdoin kihlautuvansa Maijun kanssa. Ranta on kuitenkin lopullisesti muuttanut mielensä. Hänen tytärtään ei saa ryöväri vaan ”kunniallinen mies”, Juho Kahma.
Rannan suhtautuminen Juhoon on muuttunut myönteiseksi, sillä kumpikaan heistä ei kannata venäläisjoukkojen ryöstelyä. Juhon ja Maijun kihlajaisia päätetään viettää seuraavana päivänä. Samalla ryöstösuunnitelma kuitenkin etenee, samoin kuin Suomen sota. Rannan appiukko Jussila ryntää paikalle kertomaan Ruotsin armeijan voittaneen taistelun Lapualla. Ruokakuormien ryöstelyä ei kyetä estämään, mutta Jussila kumppaneineen päättää lähettää eteenpäin sanaa, että pohjalaisisäntien tulee kestitä häviön ja ryöstelyn kohteeksi joutuneita venäläisiä kasakoita, jotta vältyttäisiin heidän verisiltä kostoiskuiltaan.
Tosipohjaisen kertomuksen loppulauseet käsittelevät rinnan sotaa ja Kahmojen perhehistoriaa:
”Niin,” myönsi Jussila, ”kestitä kasakoita pitää täällä, niinkuin muuallakin; siitä kostokapinan syntyessä toivotaan saattaa riippua koko kuntamme pelastus, niinkuin toivotaan”.
Ranta lähti Jussilan kanssa edellä sisälle, kaikki nuoret jälessä.
”Sulhasen vaihto lopetti ne kiusalliset kihlajais-hommat”, päätti Herma [Maijun veli] mennessään sisään.
Liina Kahman kuvaukset venäläisten ruokakuormien ryöstämisestä näyttävät pitävän yhtä historiallisen todellisuuden kanssa. Talonpojat todella ryöstelivät venäläisten ruokakuormastoja Etelä-Pohjanmaalla kesällä 1808, ja Ilmajoella hanketta ajoivat nimismies Adam Qvist ja filosofian kandidaatti Salomon Hanelles. Pitäjän asukkaat olivat yleisesti haluttomia osallistumaan ryöstelyyn, aivan kuten Liina Kahman kertomuksessa.
Lähipitäjissä, erityisesti Kauhajoella, into oli suurempaa, mikä johti Venäjän armeijan ankariin kostotoimiin kyseisellä paikkakunnalla. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kauhajoen_kapina) Jussilan isännän tuoma viesti voitosta Lapualla koski puolestaan niin sanottua Lapuan taistelua, joka päättyi Ruotsin armeijan voittoon 14.7.1808.
Liina Kahman teksti kuvaa kiinnostavalla tavalla erilaisia suhtautumistapoja venäläisiin valloittajiin. Vaikka venäläisiä pidettiin sodan tässä vaiheessa vielä yleisesti vihollisina, monet pitivät ryöstelyä ”olipa se vaikka vihollisenkin omaisuutta, suurena rikoksena ja häpeällisenä rosvoutena”, Liina kirjoittaa. Kostotoimien mahdollisuuden vuoksi asenteessa oli mukana suuri annos käytännöllistä järkeä.
***
Liina Kahman käsikirjoitus Kiusalliset kihlajaiset sijaitsee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmissa.